Tykkään liikaa vauvastani, pari vuotiaasta kuopuksestani. Vähän on hankala valita tälle ompelutyölle sopivaa kategoriaa, menköön nyt näillä. Esikoiselle aikoinaan toi nimittäin joulupukki nukenvaunut tai rattaat tai jotkut, mitkä sitten virallisesti ovatkin. Pihakäyttöön ne päätyivät, kun lasten lukumäärä kasvoi, mutta asunnon koko ei. Nyt olisi tilaa ja kuopus jopa tykkäisi käyttää kärryjä muuhun kuin barbien säilytykseen ja kuljetukseen, mutta tietäähän sen, miten on ulkosäilytyksessä käynyt kankaille aikojen saatossa.

1250238998_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Irrottelin siis kankaat, jopa kuomun saa irti ratkomatta, muttei kovin simppelisti. Ratkoin vanhat kankaat kaavoiksi, samalla sain talteen korin ja istuimen pohjien kovikemuovit. Kaupasta hain metrin mittaisen tekokukan, jonka varren katkaisin kolmanneksi kuomun kaareksi, alkuperäinen on mennyt hukkaan, kun kujaan tuli reikä ja tikun pää sojoitti siitä milloin mihinkin päin, otin sen silloin pois kokonaan. Kankaaksi valkkasin kaapista reilun metrin pätkän hilcon babycordia ja kuomun vuoriksi ohutta enstexin tuntuista, jotain tekokuitua. Luonnossa kuomun vuori ei ole noin kirkkaan sininen vaan suunnilleen samanvärinen kuin rungon muoviosat. Myös kuosikangas on kuvassa vaaleampi ja värittömämpi kuin aidosti. Sen vaan unohdin tyystin, että alkujaanhan näissä oli pehmeä kantokoppa, joka sekin on luultavasti leikkimökissä, eikä kangasta riitä enää sellaiseen. Pitänee ehkä kehitellä joku muu makuupussitsydeemi tähän tai ihan vain petivaatteet, kyllä kai nukke niilläkin tarkenee sisällä nukkua?

Nyt on tiukka aikataulu päällänsä, tämän päivän aikana neulon pohjelisäykset toiseen polvisukkaani ja lauantaina sukan valmiiksi, että pääsen yleisurheilun MM-kisojen aikana neulomaan jepelleni ei-vaaleanpunaisen-villapaidan talveksi. Olen innokas penkkiurheilija, koska isojen kisojen aikana tulee aina telkusta jotain, jonka ääressä istua neulomassa sohvalla, mutta toisaalta urheilukisoja katsoessa ei putoa juonesta täysin, jos keskittyy välillä hetkeksi laskemaan silmukoita tai kerroksia. Erityisiä lemppareitani ovat talviolympialaiset ja tenniksen Australian avoimet, jos ulkona on enemmän kuin 10 astetta pakkasta voi täysin vaimealla omatunnolla jäädä sisälle neulomaan ja katsomaan kisoja, kun siellä on niin kylmäkin, ettei lasten kanssa voi ulkoilla.

Ompeleminen sen sijaan ahdistaa, vaikka nyt olenkin sitä joltisesti viime aikoina tehnyt. Vaippakaupat suunnilleen kuukausi sitten menivät mallikkaasti poskelleen, vaippani olivat kuulemma niin surkeita, ettei niistä euroa enempää olisi kappaleelta pyytää. Vaikka järjellä tiedänkin, että tyyppi halusi vain olla ilkeä, ilmoittaessaan nimittäin vaippoja saapuneeksi ne vielä olivat hyvin tehtyjä, tuntuu silti nykyään ommellessa, ettei kannata, kun en niitä vaippojakaan osannut tehdä eikä niitä arvosteta.

Kyllä se paikkansa pitää, että lapselle yhtä moitetta kohti pitäisi antaa kymmenen kehua. Kukaan muu ei ole kertaakaan vaipoistani valittanut, useamman kerran on tullut jälkeenpäin erillinen kiitos ja kehu, että ovat kuin ostovaippoja, ja ihan pari vaippaa on enää tallessa yövaippoina kuopuksella. Eräs äiti ekana koulupäivänä alkoi harkita vielä yhtä vauvaa, kun kuopus leikki tulppaanihousuissaan ja paprikapaidassa koulunpihalla, jos vaan tekisin vauvalle samanlaiset vaatteet. Miehellä meni vuorokausi älytä, ettei niitä vaatteita olekaan tilattu H&M:ltä. Pari miehen työkaveria on yritelleet tilata itselleen CCCP-takkia puhumattakaan kommenteista täällä (kiitos niistä, ne piristävät aina!), vaan kun ei. Olen niin surkia enkä mitään osaa. Yhden typerän vaippakaupan takia.

Mutta annetaan aikaa. Yleensä kyllä sekin helpottaa, kun purkaa kirjoittamalla pahan pois.