Eke valittelee, miten haikealle Venkku näyttää siskon kouluun lähtiessä. En itse muista sisarusteni perään kaipailleen pienenä, pikemmin lähtemisen halun. Oli hienoa päästä eskariin, kun minäkin pääsin aamuisin menemään jonnekin. Tosin siitäkään en muista aamuja, varsinaisia lähtöjä, vaan sen, miten harmitti illalla nukkumaan käydessä, kun sisko sai ilmoittaa joskus, että hänellä alkaa koulu vasta yhdeksältä, ei tarvitse herättää niin varhain ja minulla alkoi joka aamu eskari kahdeksalta. Ei mitään vaihtelua siinä, tylsää.

Olin sitä mieltä, että meillä on siskoni kanssa liian suuri ikäero, pari viikkoa yli neljä vuotta. Minun touhuni ovat aina olleet turhan lapsellisia siskolleni (olettaisin). Murrosiässä ikäeroa olisi varmaan saanut olla valovuosi enemmän, nyt tuntuu, että me olimme aivan kamalia, koko ajan riitelemässä. Aika ennen siskon yläasteelle menoa on varmaan sitä parasta aikaa, jos jätetään aikuisikä huomiotta. Siskoni ´opetti´ minut laskemaan sataan, lupasi, että lauantaiaamun lastenohjelmat alkaa kun olen laskenut sataan, mutta olin liian nopea. Meillä oli keittiöjakkara, semmoinen, missä oli valkoiset jalat ja sinisellä muovilla oli päällystetty kolme porrasta. Sillä minä istuin ja luettelin numeroita ja yhdessä tuijotettiin kelloa, sisko luultavasti peläten, että lasken toisenkin kerran sataan liian pian ja minä peläten, etten ehdi toistamiseen sataan ennen kuin ohjelmat alkaa. Saunan jälkeen lauantaina litistyin vessanpöntöllä siskoni selän taakse ja väänsin jalkani siskon syliin varpaankynsien leikkuulle.

Parhaita oli kuitenkin lauantaiaamujen legoleikit. Tosin en muista, että siskoni olisi leikkinyt, mutta rakensi. Ikinä en saanut rakennettua yhtä hienoja taloja ukoille yksin, siskoni suunnitteli aina parempia. Ainakin mielestäni. Luultavasti yksin rakentamani jäljittelivät melko pitkälle siskon malleja. Mielikuva on siltä ajalta, että telkkarissa olisi joku pikkupoika kertonut aikovansa isona legoinsinööRRRRiksi, ja koko maan kakarat tietysti perässä.

Kohta minulle puskee taas vatsahaavaa, kun ammatinvalintastressi hyökkää taas. Legoinsinööriksi ei vieläkään taida päästä. Sisko on puolet lähempänä tavoitetta kuin minä, sentään insinööri, minä sen sijaan olen löytänyt sisäisen legoinsinöörini neulomalla. Uutta lankaa puikoille sovitellessa en voi olla ihan varma lopputuloksesta, koska harvemmin teen minkään ohjeen mukaan ja yleensä ihan vain kokeillen, voikohan näin tehdä. Joskus puran ja kiroilen, mutta yhä useammin pääsen toteamaan valmiista, että juuri näin sen ajattelinkin.

Mitähän pitäisi tehdä, että pääsisi Novitalle suunnittelemaan ohjeita lehtiin? Vähän niin kuin neuleinsinööriksi?