Ihan pakko kuvatta tulla tuulettamaan, löysin vihdoin langan pään. Kirjoitin jo ihanasta langasta ja sen ensiongelmista. Purettuani sukat aloin neuloa kuopuksen polvisukkia kahdesti, ekalla kerralla pääsin puoli väliin ekaa vartta, totesin sukan suun olevan väärän näköinen ja purin, toisella kerralla pääsin jo melkein sukan kärkeen, kun tuumasin, ettei sittenkään. Miten voi olla lanka niin ihana ja niin vaikea! Yleensä lanka (ja kankaat) "kertoo" jo kaupassa, miksi tahtoo, en muista, että aikoihin olisi ollut näin vaikeaa lankaa käsissäni. Onhan asiassa sekin puoli, että yleensä ne "puhumattomat" langat ei ole näin ihania, joten ne hautautuu kaapin perukoille tai tulevat jonkun ihanamman ohittamiksi. Tässä tapauksessa en tosin ole lankaa itse ostanut, saanut vaihdossa, mutta kun tämä oli vaihtosatsin ihanin vyyhti, se mikä koko ajan oli puikoille itseään sovittamassa.

Polvisukkien jälkeen annoin periksi, vaihdoin lankaa ja aloin itselleni sukat, liian monella silmukalla. Purin ja aloin sormikasta, mutta purin taas, koska langasta kuuluu tulla sukat. Aloin taas sukan, mutta vähemmillä silmukoilla, totesin ettei kuvio ole tarpeeksi monimutkainen ja purin. Tässä vaiheessa pitkäperjantai tuntui aivan liian pitkälle. Intuitio oli kuitenkin ketutusta voimakkaampi ja aloin vielä kerran.

Samalla tuli viimein se oikea idea sunset-langastakin. Se otetaan sitten seuraavaksi käsittelyyn. Nyt vaikenen taas ja poistun sohvalle neulomaan Vihervaarojani. Tai ehkä ne on kuitenkin Anna ja Diana...